Mitä mieltä ootte, kannattaako mun kirjottaa tänne tämmösiä pienimuotosia avautumispostauksia, vai haluutteko ihan perus semmosia 'heh olin tänään kahvilla ja si olin koneella ja istuin tuolilla ja kävin kakalla''-postauksia. Mä digailen kirjottaa semmosia pidempiä juttuja, ja ny mulla olis taas aihe.
Tosi monessa blogissa on tullu vastaa semmone ''naked truth''-postaus, ja musta sen konseptin idea on oikein kiva. On hyvä saada ihmisten itsetuntoo korkeemmalle, vaikka postaamalla omasta karusta meikkaamattomasta naamasta kuva. Si taas tämmösissä äitiysblogeissa on alkanu tää.. joku arpijuttu lisääntyy, ja mä aattelin nyt avata oman suuni tämmösistä ulkonäköasioista.
Mun itsetunto on kokenu aikamoisen vuoristoradan päästäksee tälle tasolle mikä se on ny. Mua on kiusattu ihan vaan mun vartalon takia, ja niiden rippeiden, mitä siitä itsetunnosta oli jäljellä, oon parsinu itelleni paljon vahvemman ja huikeen paljon paremman itsetunnon. Nykyään mua ei kiinnosta mitä musta sanotaan, oon sinut itteni kanssa, ja tässä kropassa tuun elää loppuelämäni, sille ei mitään voi. Opin tykkäämään itestäni semmosena ku oon, ja olinkin tosi tyytyväinen mun vartaloon aika pitkään. Tässä yläasteen aikana oon kokenu tosi paljon lihomista ja laihtumista, ja nyt ysiluokalla tuli semmonen suuri lihomisen kausi, jonka aikana meinasin vähän jo ahdistua. Muistakaa silti, että ootte kauniita just semmosina kun ootte. Teijän ei tarvi olla laihoja ollaksenne täydellisiä. Koska semmosta käsitettä ku ''täydellisyys'' ei oo olemassa. Tässä maailmassa mikään ei oo täydellistä.
Oon aina tykänny mun mahasta, ja varsinkin navasta. Oon aika kriittinen ihmisten napojen suhteen (kuulostaa tosi oudoltaXD) mutta omastani oon aina tykänny. Eilen sitten otin noi laput pois tikkejen päältä, ja mua odotti aika karu yllätys. En oo ihan varma että mitä odotin, mutta niiden lääkäreiden puheiden perusteella, olin kuvitellu että ne menee navan vierestä sisään, ei keskeltä. Ja nyt mun napa on aivan kamala. En pysty kattoo mun mahaa. Meinasin pyörtyä kun otin ne lappuset pois.
Tästä alkaa taas iso taistelu itsetunnon kanssa. Ja parhaat kannustavat sanat tulee suusta, mistä olisin uskonu kuulevani jotai ''parane horo''. Jokanen arpi kertoo oman tarinansa, mutta tän arven kanssa tulee olee tosi hankalaa elää. Se nyt paranee ulkopuolelta, et se on ihan se ja sama ku sie sisällä ei ollu mitää tosi pahaa.
Ja rakkaat ihmiset. Älkää ainakaan viillelkö itteenne. Jos elämä haluaa tehä teille arpia, se tekee ne jotenkin muuten kun pakottamalla teijät aiheuttaan ne ite.
