Kaikki ulkosesti kunnos, silti pienen tytön mentävä reikä omassatunnos.

Nyt on syksy virallisesti alkanu. Ite huomaan sen siitä, kun muutun ilosemmaks, ja laitan hupparin päälle nukkumaan mennessä, ja kaivan toisen peiton kaapista. Sillon on syksy. Oon aina tykännyt syksystä, se on vaan kaunein aika vuodesta. Kuitenkin kaks vuotta sitten mun syksy ei ollut kiva. Eikä talvikaan. Mutta syksy oli kauhein.

Kaikki oikeestaan alko jo kesällä. Olin aika paljon kotona ja sukulaisilla, enkä kauheesti nähnyt sillosia koulukavereitani. Olin Cessin kanssa paljon. Mutta koulukavereiden en. Ne muuttu paljon sinä kesänä, ja se muutos oli poispäin musta. Mulle soiteltiin tosi inhottavia puheluita, ja niiden puheluiden takana oli mun ''kaverit''. Itseasiassa yhä saatan jättää vastaamatta, jos mulle soittaa tuntematon numero.

Sitten tuli syksy ja kasiluokka alko. Mulle oltiin koko seiskaluokka huudeltu kaikkee tyhmää liittyen mun vartaloon ja muutenkin muhun, mutta sillon en antanut sen vaikuttaa. Mulla oli mun kaverit ympärillä jotka autto mua. Ne ei huutanu niille kiusaajille takas, mutta ne kannusti mua oleen just semmonen kun olin, ja niinhän mä tein. Ainoo vaan, että seuraavana syksynä ne mun kaverit liitty niiden huutelijoiden joukkoon. Musta tuli aika pahasti koulukiusattu, eikä mulla ollut koulussa kavereita. Ehkä viikon kituuttelin yksin, kunnes lyöttäydyin toisten luokkalaisten seuraan. Ne oli ihmisiä mitä olin ite kattonut muiden mukana alaspäin, ja silti ne otti mut joukkoonsa. Oon siitä ikuisesti kiitollinen noille tytöille, ja ne olikin ehkä suurin syy miks jaksoin edes koulussa käydä.

Jossainkohtaa se kaikki meni vaan ihan yli. Olin kertonut heti mun porukoille ja luokanvalvojalle tilanteesta, mutta asialle ei tehty mitään tarpeeks nopeesti. Kiusaaminen jatku, mutta eri muodoissa. Se ei ollut suoraa, ja opettajien oli tosi vaikee puuttua siihen. Se kiusaajien jengi oli myös niin suuri, että ees niiden ydinhenkilöiden poistaminen ei olis auttanu. Olin ihan paskana ja tein tyhmiä asioita. Mulla oli muutama kaveri koulun ulkopuolella, mutta muuten olin aika paljon yksin.

13.9.2011 Mun elämältä kuitenkin putos kokonaan pohja. Sillä hetkellä mulle tärkein asia, joka oli pysyny kun kaikki muu oli menny jouduttiin lopettaan. Mulle kerrottiin kaks viikkoa ennen Pontuksen lopetusta päätöksestä, ja pysyinkin sen hevosen rinnalla koko loppuajan. Päivämäärää en tiennyt, mutta sinä keskiviikkona kun menin tallille, ja tiesin sen olevan viimenen kerta, niin Pompi oltiin jo lopetettu. Se oli jättänyt meidät tänne, enkä ehtinyt ees sanoon sille heippa. Hevonen jonka vaaleeseen harjaan olin piilottanu niin monet karvaat kyyneleet oli poissa, ja mulle jäi vaan vanha riimu, ja yks hassu kuolanen T-paita.

En usko, että oon koskaan tuntenu niin kovaa tuskaa, kun sillon tunsin. Mulla ei ollut koulua, olin itseasiassa aika rankasti koulukiusattu, mun hevonen oltiin lopetettu, mun isoveli oli muuttanut pois Suomesta ja olo oli kamala. En käynyt koulussa pitkään aikaan, ja äiti teki niin kovasti töitä että olis saanut mut pois siitä koulusta, minkä ohi en pystynyt ahdistumatta käveleen.

Sitten mulle ilmotettiin, että saan vaihtaa koulua. Nyt kun alan miettimään, en oo ees täysin varma että koska lopetin koulunkäynnin. Mulla on muutama terävä muisto siitä syksystä, mutta muuten kaikki on semmosta sumua. Ehkä mun aivot koittaa jotenkin suojella mua. Kuitenkin.. siis sain vaihtaa koulua. Oikeestaan ihan naapuriin, ja se on ollut ehkä paras asia mitä mulle on koko mun yläkouluaikana tapahtunut. Se oli keskiviikkopäivä, ja edellisenä iltana menin Cessille yöks. Mua jännitti ihan järjettömän paljon, ja eka tunti meni ihan penkin alle. Istuin tytön viereen, joka otti muhun niin kylmän asenteen, että olin varma etten tuu saamaan yhtäkään kaveria. Itseasiassa musta ja tästä tytöstä tuli aika hyvät ystävät. Eka viikko oli aika jäätävä. Sain kyllä paljon kavereita, mutta olin tosi epävarma itestäni. Aika nopeesti aloin saamaan sitä itseluottamusta takasin, ja toi luokka millä olin, autto ehkä eniten parsimaan niitä haavoja yhteen. Riparille mennessä ne oli enää vaan arvet, ja tähän päivään mennessä ne on jo lähes kokonaan hävinny.

Tasan kaks vuotta sitten istuin Cessin ruokapöydän ääressä syöden ristikkoperunoita ja ajattelin vaan että tuunko selviimään tästä. Pystynkö mä tähän. Me istuttiin vaan hiljaa ja syötiin perunoita. Vähän itkettiin. Nyt on vuosi 2013. Istun samassa sängyssä missä heräsin joka aamu itkien. Istuin joka aamu tässä melkein tunnin, ja ajattelin että onko tää sen arvosta. Onko mulla mitään syytä jaksaa tää kaikki. Ja nyt oon saanu vastauksen. Ja se on kyllä. Oon onnellisempi kuin koskaan. Mulla on paljon kavereita, ihanat ystävät, perheellä menee hyvin. Mulla on harrastus, oon lukiossa. Mulla on kaikki hyvin.